Muisto

Nainen istui nojatuolissa mietteliäänä. Hän ei tiennyt mikä viikonpäivä oli, oliko aurinko vasta nousemassa vai laskemassa. Käytävältä kuului sekuntiviisarin loppumaton matka, vaimea tossujen narina. Välillä joku yskäisi, kello löi tasatunteja.

Hänen sormenpäänsä liikkuivat hitaasti villaisella peitteellä hänen sylissään. Se tuntui karhealta. Hän katseli vapisevia käsiään muttei enää tunnistanut niitä omakseen. Sormet olivat luisevat ja ohuet, kämmenselät ryppyiset. Isoiksi jääneet sormukset olivat pitsiliinan päällä yöpöydällä. Hän hipaisi poskeaan, siirsi hiussuortuvan otsaltaan.

Hänen ihonsa, hiuksensa, kasvonsa, kaikki tuntuivat vierailta, kuin kuuluisivat jollekin muulle.

Tuntui kuin vasta hetki sitten hän olisi letittänyt kurittomia, tummia kiharoitaan, ja peilistä häntä oli tarkkaillut kaksi jäänsinistä, säihkyvää silmää joista saattoi nähdä heijastuksena koko sielunsa. Iho oli vaalea ja siloinen, vain poskilla häivähdys punaa salaisista ajatuksista.

Mutta nyt silmien säihke oli himmentynyt, jäänsinisyys harmaantunut. Kurittomat kiharat olivat menettäneet kiiltonsa ja tuuheutensa, syvä tummuus vaalennut ja kiharat hipoivat enää niskaa ja kaulaa. Ihon siloisuus oli mennyttä, syvät uurteet kertoivat eletystä elämästä. Poskien hento puna oli yhä tallella, samoin salaiset ajatukset.

Syksy

Taas yksi päivä joka ei tunnu miltään. Hautaudun sohvan kulmaan nuhruinen peitto sylissä, ikuinen väsymys silmissä ja mielessä. Helmikuussa päivät ovat jo pidentyneet mutta silti tuntuu että pimeitä tunteja on enemmän kuin valoisia.

Se oli elokuuta, kun kesä vielä empi lähtöään syksyn tieltä. Tuuli oli lämmin mutta nurmikko tuntui kostealta ja kylmältä. Istuin kumarassa matalalla kivellä, vasen käsi polvieni ympärillä, ja nypin yksitellen ruohonkorsia jalkojeni juurelta. Hämärä oli tullut huomaamattani. En kuullut pehmeitä askeliasi nurmikolla kun lähestyit kumaraa hahmoani. Kenkiesi punaiset kärjet ilmestyivät varjoni päälle ja nostin katseeni. Kysyit reittiä Kekkosentielle, mutta minä näin vain kasvoillesi valahtaneet kiharat ja niiden välistä pilkottavat ujot, vihreät silmäsi jotka tarkastelivat kasvojani. Huulesi kaartuivat pieneen hymyyn ja hehkuville poskillesi ilmestyivät hymykuopat.

En pääse ylös sohvalta. Koko ruumiini on turta enkä löydä energiaa edes raajojeni liikuttamiseen. Televisio on auki, sieltä tulee Grayn Anatomia. Se oli lempi sarjasi televisiossa, ja taas löytyy ajatus joka vie minut mennessään viime syksyyn.

Tulit luokseni teelle, etkä poistunut luotani seitsemään viikkoon. Päivät nukuimme, silittelimme toistemme hiuksia ja niskaa, makoilimme parvekkeen betonisella lattialla vanhan räsymaton päällä, katselimme pilviä ja puiden latvoja, etsimme merkkejä kesän vaihtumisesta syksyksi. Illat ja yöt kerroimme toisillemme tarinoita, jotkut tosia, jotkut keksittyjä. Kerroit minulle lapsuudestasi. Kerroit että isäsi oli atk-ohjelmoija ja asui nykyään kai Hämeenlinnassa. Et ollut nähnyt häntä vuosiin, mutta toissa jouluna olit saanut kortin jonka postileimassa luki Hämeenlinna. Hänellä oli uusi perhe ja uusi elämä johon sinä et uskonut mahtuvasi. Kun olit kuusi vuotias, isäsi oli lähtenyt työmatkalle eikä koskaan enää palannut. Äitisi vei sinut retkelle Kokemäenjoelle, missä olit heitellyt kiviä veteen ja rakentanut pienen kaarnaveneen. Äitisi oli ollut hiljaa koko retken ajan ja pyyhkinyt salaa kyynelnoroja kasvoiltaan. Minäkin kerroin sinulle lapsuudestani, mutta ne tarinat olivat kaikki keksittyjä. En halunnut sinun tietävän, en halunnut sinun murehtivan.

Nyt mietin olisitko jäänyt luokseni jos olisin näyttänyt oikean minäni. Mietin olisitko yhä vierelläni vai olisitko lähtenyt jo aiemmin. Vietän paljon aikaa miettien mennyttä. Elän uudelleen päiviä kanssasi. Se on raskasta ja irtaannuttaa minua yhä kauemmas nykyhetkestä, mutta samalla se on ainoa keino tuntea jotakin. Hetken tuntuu että olen jälleen kokonainen, olen ehjä niin kauan kun voin palata luoksesi.

Tunsin itseni tärkeäksi kun sain huolehtia sinusta. Harjasin hiuksiasi kun istuit pelkkä t-paita päälläsi parvekkeella, vaikka syksy tuoksui jo kylmässä tuulessa. Harjasin usein hiuksiasi. Sain katsella niskaasi ja selkääsi, silittää päätäsi ja korviesi taustoja, painautua selkääsi vasten ja hengittää hiustesi tuoksua. Sinä lauloit hennolla äänelläsi Anna Puun kappaletta Linnuton puu, ja minusta tuntui kuin olisit voinut särkyä käsiini millä hetkellä hyvänsä. Silmäni kostuivat, mutta kuivasin ne nopeasti hihaani selkäsi takana. Käännyit ja hymyilit minulle. Pyysit minua letittämään tukkasi ja jatkoit hyräilyä. Ja minä letitin. Varovaisesti, tärisevin sormin, letitin hiuksiasi ja toivoin ettei syksy sittenkään saapuisi.

Herään sohvalta enkä heti ymmärrä missä olen. Huoneessa on jo pimeää. Hereilläolo tuntuu raskaalta. Suljen silmäni ja nukahdan pian uudestaan.

Tulin suihkusta pyyhkeeseen kääriytyneenä. Sinä istuit lattialla ja pyörittelit mietteliäänä appelsiinia käsissäsi. Näytit totiselta ja se pelotti minua. Kuorit appelsiinia hitaasti pala kerrallaan. Pinosit kuorenkappaleet eteesi lattialle kuin suorittaisit tärkeää rituaalia. Olit muuttunut. Silmäsi olivat surulliset eikä poskillasi enää näkynyt hymykuoppia. Mietin olinko minä saanut aikaan muutoksen jonka sinussa näin. Sinä et halunnut puhua siitä, et kertonut enää tarinoitakaan.

Syyskuu oli vaihtunut lokakuuksi ja ilma oli yhä kylmempi, illat yhä pimeämpiä. Et nukkunut vieressäni, tossut olivat kadonneet parvekkeen ovelta. Keittiön pöydältä löysin kirjeen, olit kirjoittanut sen sähkölaskun taakse. Olit lähtenyt luotani.

Minä kirjoittajana

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina kulkeneet jaksoittain, kuten monet muutkin asiat elämässäni. Kun kirja, johon olet uppoutunut monena iltana ja elänyt sen hahmojen rinnalla, yhtäkkiä loppuu viimeiseen pisteeseen, tulee haikeus ja tyhjyys. Kun yrittää kirjoittaa ajatuksiaan lauseiksi, mutta ne eivät koskaan onnistu vastaamaan alkuperäistä, tulee turhautuminen ja luovuttaminen. Kun aikaa on kulunut riittävästi ja haikeus ja pettymys ovat unohtuneet, on aika yrittää uudelleen. Kirjat ja ajatukset vaihtuvat, mielenkiinnot muuttuvat, elämäntilanteet vaihtuvat, mutta sykli jatkuu vuodesta toiseen, toistaa itseään.

Kirjahyllyssäni on kirjoja jotka odottavat lukemista. Eilen illalla tartuin yhteen niistä, se oli Punainen erokirja, kirjoittanut Pirkko Saisio. Teksti on proosaa. Siksi se kai onkin joutunut odottamaan vuoroaan kun muut kirjat ympärillä ovat tulleet luetuiksi. Ajattelin: proosa on vaikeaa, se on hidasta ja omituista, en jaksa keskittyä sellaiseen, luen sen joskus myöhemmin. Mutta eilen illalla avasin sen kannen, enkä olisi halunnut enää sulkea. Jos minä olisin kirjailija, kirjoittaisin proosaa. Paradoksini on, että haluaisin uppoutua kirjaan, ahmia sen sanoja ja elää hetken sen maailmoissa, 70-luvun kellareissa, 80-luvun boheemipiireissä ja 90-luvun uudistuksien aikaa. Mutta mitä enemmän vietän kirjan maailmoissa aikaani, sitä nopeammin tulee se viimeinen piste ja joudun sulkemaan takakannen.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontaisempaa kuin puhuminen. Kirjoittaessa ei ole aikarajaa. Kirjoitusta voi korjailla, poistaa kohtia ja lisätä väliin uusia. Kirjoituksen voi lukea monta kertaa ja varmistaa, että teksti ilmaisee juuri sen mitä sillä haluaa ilmaista. Kukaan ei voi keskeyttää, esittää kysymyksiä ja väitteitä, kyseenalaistaa, kun yrität kertoa ajatuksistasi. Ei tarvitse pelätä, että sekoat sanoissasi, unohdat mainita jotain tärkeää, punastut ja äänesi pettää. Kun kirjoittaa, ei tarvitse katsoa toista silmiin, tulkita kasvojen pieniä eleitä. Ei tarvitse kohdata toista ihmistä kasvoista kasvoihin.

Joskus olen toivonut että sanoja ei olisi olemassa. Joskus toivon että voisin kommunikoida puhumatta. Joskus pelkäsin että olin mennyt mykäksi.

Haluaisin oppia ilmaisemaan itseäni. Hallita sanoja ja ilmauksia, oppia luomaan niistä lauseita, lauseista kappaleita ja kappaleista kokonaisuuksia. Jos opin ensin kirjoittamaan, voin myöhemmin oppia myös puhumaan.