Maailmalla

Hiekka poltti jalkapohjia. Tuuli kieputti hiljalleen kiharoita otsalla.
Harmaat silmät katselivat kauas merelle, kaipasivat kotiin.

Riksa oli suunnitellut matkaansa pitkään. Se olisi hänelle eräänlainen aikuistumisriitti, siirtymä ujosta tytöstä itsenäiseksi ja pelottomaksi nuoreksi naiseksi. Nyt hän vihdoin seisoi maailman toisella laidalla, ei yksin vaan itsenäisenä. Hän oli vapaa tekemään mitä halusi, menemään mihin mieli teki ja jäämään aloilleen jos siltä tuntui. Silti hän ei tuntenut itseään vapaaksi. Viikot ennen lähtöä pitivät hänestä kiinni ja veivät mukanaan. Hänen edessään avautui valtameri, jonka pinnalla hänen ajatuksensa matkasivat kauas Puistokadulle.

Näytölle ilmaantui lause: "Luulen että olen ihastunut sinuun." Riksa luki lauseen monta kertaa uudestaan. Hän ei ollut osannut odottaa mitään tällaista, ei ollut antanut itselleen lupaa ajatella että niin voisi käydä. Nyt kaikki hänen piilottamansa lämpimät tunteet nousivat vatsanpohjasta ja levisivät kihelmöintinä aina sormenpäihin saakka. He olivat viettäneet yhdessä lähes jokaisen toukokuun päivän. Pyöräilleet pitkin kaupungin helteisiä katuja, jääneet sadekuuron saartamaksi, istuneet omenapuiden varjoissa ja nähneet päiväunia saman viltin sylissä. He olivat hakeutuneet toistensa seuraan, kuunnelleet oven kolahduksia ja askeleita rapuissa, odottaneet silmäyksiä toisistaan ikkunoista, toivoneet ovikellon soivan, rystysten koputtavan ovea. Ja niin tapahtui, joka päivä he etsivät toisensa.

Aurinko tuntui kuumalta Riksan iholla. Meri velloi rantahiekassa ja piirsi kuvioita joita ei ihmiskäsi pystyisi toistamaan. Hiekasta kaivautui pieni rapu joka kiirehti täyttämään tehtäväänsä. Ranta oli täynnä simpukan kuoria ja kivettyneitä meren aarteita, toinen toistaan kauniimpia. Riksa mietti voisiko sitä kaikkea kauneutta millään kirjoittaa muistiin tyhjille sivuille jotta mikään yksityiskohta ei koskaan unohtuisi. Pystyisikö hän koskaan kuvailemaan kaikkea niin elävästi kuin halusi. Riksa katsoi rantaviivaa molemmilla puolillaan. Se kaartui autiona monta kilometriä, vain muutama vene keinahteli aallokon mukana, kertoen kalastajien arjesta. Riksa riisui löysät shortsinsa ja väljän t-paidan, viikkasi ne kivimuurin päälle odottamaan ja kääntyi taas katsomaan aaltojen kisailua rannassa. "Kerron sinulle kaikista seikkailuistani maailman toisella laidalla kun palaan kotiin ja kutsut minut luoksesi iltateelle. Niin sinäkin Emmaseni saat kuvitella matkanneesi mukanani kaukana maailmalla." Riksa ajatteli ja otti ensimmäisen askeleen kohti aaltoja.

"Minäkin taidan olla ihastunut sinuun." Riksa kirjoitti näytölleen ja lähetti lauseen Emmalle alakertaan. Muutaman sekunnin kuluttua näytöllä oli taas uusi lause. "En halua että tämä pilaa tai muuttaa meidän välejä." Riksa oli ehtinyt jo hyväksyä tunteensa joiden olemassaolon hän viimein oli ymmärtänyt. Näin oli tarkoitus tapahtua, näin asioiden piti olla. Riksa sivuutti viimeisimmän lauseen, eihän näin kaunis asia voisi pilata mitään.

Märkään hiekkaan jäi matalia painaumia, kantapää, päkiät ja varpaat. Taas yksi aalto kurottautui pidemmälle kuin muut, huuhtoi jäljet näkymättömiin. Riksa mietti voisiko toisten jättämiä jälkiä huuhtoa elämästään näkymättömiin. Aalto liukui meren pinnalla kohti rantaa. Se keräsi voimiaan ja kasvatti massaansa. Aallon harja muuttui valkoiseksi, sekoitti vettä ja ilmaa keskenään. Vesimassa vyöryi ja pyöri kuin yrittäen karata itseltään. Riksa odotti veden painoa. Aallon harja ei ehtinyt edelle vaan jäi lopulta vyöryvän sinisen patsaan jalkoihin ja hävisi pyörteenä takaisin mereen. Sen voima paiskautui Riksan syliin ja heitti hänet takaisin rantahiekalle. Suussa maistui meriveden suola, maku jonka voisi kuvitella tulevan miljoonista kaloista, kotiloista ja kasveista jotka elivät tuossa valtavassa vedenalaisessa maailmassa.

Riksa kuuli unen läpi vaimean piipityksen, tunsi tyynyn alla tutun värinän. Pieni näyttö valaisi hämärää huonetta kun hän luki Emman lähettämää viestiä. "En oikein tiedä itsekään mitä haluan. Sinä olet lähdössä pois koko kesäksi enkä minä halua ikävöidä sinua. Syksyllä muutat pois enkä minä pysty siihen." Riksa ei ymmärtänyt miksi ihmiset aina pelkäsivät niin paljon. Ajattelivat ja analysoivat, miettivät tulevaisuuden skenaarioita kun pitäisi hypätä hetkeen ja tehdä mitä tunteet sanovat. Miten paljon voi menettää kun pelkää.

Lämmin merivesi lievitti Riksan kosketuksen kaipuuta. Se kietoi itsensä Riksan ympärille ja lohdutti koti-ikävästä haikeaa mieltä. Korvat täyttyivät vedellä ja kuulostelivat meren hiljaista hengitystä. Meri hengitti sisään, vetäytyi kauemmas rannasta, humisi. Meri hengitti ulos, vyöryi kohti rantaa, kohisi.

"Tajuatko että sun käytös loukkasi minua?" Riksa kysyi ja yritti peitellä vihaa ja suruaan. "Anteeksi jos loukkasin. Olihan se tökeröä mutta en ajatellut. Jos se yhtään lohduttaa niin mitään ei tapahtunut sen Jarkon kanssa" Emma vastasi ja katseli muualle. Riksa oli edellisenä yönä itkenyt yläkerrassa kunnes oli nukahtanut. Tätäkö Emma oli tarkoittanut välien pilaamisella ja muuttumisella? Riksasta tuntui kuin Emma haluaisi tahallaan loukata häntä, ajaa hänet pois ja uskotella itselleen ja muille ettei mitään muuta koskaan ollutkaan.

Viimein koitti päivä jota Riksa oli odottanut. Hän pääsisi pois Puistokadulta, saisi etäisyyttä Emmaan eikä joutuisi jokapäivä kohtaamaan häntä rapussa tai pihassa, viettämään iltoja saman pöydän ääressä, samalla sohvalla. Varomaan ettei katsoisi Emmaa silmiin liian pitkään, koskettaisi häntä ja unohtaisi kätensä siihen lepäämään. Emma saattoi hänet autolle, auttoi kantamaan reppua. "Yritän olla itkemättä" Emma sanoi ja halasi Riksaa tiukasti. "Minun tulee sinua ikävä." Riksa ei olisi halunnut päästää irti, hän olisi voinut jäädä siihen ja unohtaa maailman odottavan häntä. "Minunkin tulee ikävä sinua" hän sanoi ja hellitti vastahakoisesti otteensa, antoi kätensä hitaasti valua Emman käsivartta pitkin ja viimein luopua kosketuksesta.

Vesinorot valuivat kiharoiden latvoista pitkin rintaa ja selkää, kuuma hiekka tarttui varpaisiin ja jalkapöydille. Riksa istahti kivimuurin varjoisaan kohtaan ja kaivoi repustaan puhelimen. "Kävin meressä uimassa. Koko maailma on minulle avoinna mutta silti itken ja ikävöin tyttöä maailman toisella laidalla. Ihmeellinen on ihmismieli." Riksa etsi puhelimestaan Emman nimen ja lähetti viestin.

Kauneinta maailmassa

Tyttö makasi sohvalla ja antoi kyynelten tulvia silmäkulmista, valua hitaasti posken iholla. Tippua tyynylle ja rikkoutua. Pisarat kertoivat tarinaa. Kauneinta tarinaa tytön elämästä.

Hän ei halunnut vielä luopua, ei uskaltanut päästää irti. Jos vain tarraisin kovasti enkä koskaan päästäisi, jäisitkö silloin luokseni?

Pisarat sisälsivät sanoja ja lupauksia, jotka nyt tuntuivat suuremmilta kuin maailma itse. Rakastan. Tärkein. Aina. Onnellinen. Koskaan. Sanat tipahtelivat tyynylle, yhtyivät hitaasti toisiinsa. Ne sanat eivät koskaan rikkoutuisi, niin kauan kuin tyttö ne muistaisi. Joskus vielä uudelleen kokisi ja uskoisi.

Hetken ajan hän oli maailman tärkein, kaunein kaikista, rakastettu. Hetken ajan hän oli tehnyt toisesta ihmisestä elämänsä onnellisimman, kauneimman maailmassa, rakastetun.

Hyvästit

Rappukäytävästä kantautui askelten ääniä. Ne sekoittuivat keskenään yhtenäiseksi kopinaksi, oli mahdotonta erottaa mitkä olivat menossa alaspäin, mitkä ylöspäin. Ulko-ovi kolahti kiinni ja taas käsi kurottui kahvaan.

Tyttö makasi kippurassa sohvalla selkä huoneeseen päin. Peitto oli vedetty korviin asti. Jos katsoi oikein tarkkaan, saattoi nähdä kyljen kohoilevan hengityksen mukana. Muuten hän oli täysin huomaamaton, kasvot kädellä suojattuna, tyynyyn painettuna. Kukaan ei huomioinut häntä, ei yrittänyt puhutella.

"Tuleeko tämä kanssa vai jääkö se tänne?" "Se tulee mukaan, mutta toi tuoli jää tänne." Välillä asunnossa pyörivät ihmiset puhuivat keskenään, mutta vain lyhyesti ja pidättyen. Valitsivat neutraaleja sanoja, välttivät liian tuttavallista kontaktia toisiinsa. Tunnelma oli pysähtynyt, asunto kuin vieras. Laatikot katosivat rappukäytävään, huonekalut jättivät asuntoon vaivaantuneita, alastomia kohtia.

"Noniin, nyt taitaa olla kaikki mukana?" miesääni kysyi hiljaa eteisessä. "Joo, eiköhän. Odottakaa alhaalla, tulen ihan kohta." Ovi kolahti kiinni ja tuli hiljaista. Peiton alla tyttö hengitti katkonaisesti. Hän aisti askeleet, kuinka joku laskeutui hänen viereensä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja yritti varovasti siirtää peittoa. He katsoivat toisiaan vetisin silmin.

"Oliko tämä nyt tässä?" sohvalla makaava tyttö kysyi. "En tiedä. En halua menettää sinua." toinen vastasi. "Miksi sitten teet näin, miksi et jää tänne? En ymmärrä!" Tyttö pyyhki kyynelnoroja naamaltaan ja tuijotti lattiaa. "En enää tiedä mitä haluan." toinen vastasi käsi yhä tytön olkapäällä. "Minun on nyt mentävä." Hän kumartui suutelemaan tytön otsaa, nousi hitaasti ylös ja käveli pois.

Ihan hyvä pano

Jätin sen muijan sinne lattialle makaamaan. Hame vyötäröllä rutussa, tussu levällään. Ei se edes tajunnut kun puin päälleni, otin lavuaarista kaljan mukaani ja lähdin. Yritin laittaa ulko-oven mahdollisimman hiljaa kiinni ettei se tai naapurin kyttääjät herää.

Ihan hyvä pano se muija oli. Hyvä kroppa ja nätti naama, ihan mielellään sitä yhden yön nussi. Sen poikaystävä ei varmaan innostuis jos kuulis, mutta se on mulle ihan sama. Itse ei osaa pitää naistaan tyytyväisenä jos sen pitää etsiä tyydytystä muualta. Ja sehän melkein kerjäs että lähtisin sen mukaan. Ei miehet tiedä mistä naiset oikeasti tykkää, ne osaa ajatella vaan omalla jalkovälillään.

Kadulla tuli vastaan kulissiperheitä räkää syövien kakaroidensa kanssa. Ne kyttäs paheksuen, ihan kun niillä olis oikeus tuomita mun elämää. Taisivat vaan olla kateellisia, katkeroituneet omaan kulissielämäänsä. Arki täynnä paskavaippoja, ämmä nalkuttaa eikä anna persettä, mies kyllästyny naimaan samaa kuivaa ämmää vuodesta toiseen. Lopulta se mies ei jaksa enää ja alkaa käydä huorissa, nainen raataa kotona nyrkin ja hellan välissä. Säälittäviä ne oli, kateellisia mun vapaudesta.

Mun suussa maistu vielä sen vittu, sormet haisi pillulta. Join lämmintä kaljaa, istuin suihkulähteen reunalla ja mietin miten kohtaisin sut. Odotit jo kotona, valmiina iskemään mua kysymyksillä ja syytöksillä. Olin niin vitun kyllästyny sun kontrollointiin. Aina sai varoa tekemisiään ja pyydellä anteeksi kun sait jonkun saatanan kohtauksen. Mulla alkoi olla mitta täynnä. Pesin kädet ja naaman suihkulähteessä.

Odotit olohuoneessa naama norsunvitulla. En jaksanut kuunnella sun valitusta, käyttäydyit kun joku vitun marttyyri. Menin nukkumaan ja jätin sut omaan päänsisäseen helvettiisi.

Runo

Koskin kiellettyä

Häpeän jäljet
suun ympärillä
sormenpäissä

Kylmän lihan
raadollisuus

Hänen tuoksunsa
minussa

Petos

Mitä minä menin tekemään?
Kuinka voin loukata näin ihmistä jota rakastan?

Olihan hän kaunis, todella kaunis. Pitkät vaaleat rastat kurottivat alaselkään, otsatukka kehysti enkelimäisiä kasvoja. Tunnistin hänet aina, suurestakin joukosta. Ja ne harmaat silmät jotka nauroivat aina niin sydämmellisesti, tuikkivat otsatukan alta kuin meillä olisi yhteisiä ihania salaisuuksia joille me nauraisimme kun muut eivät olisi kuulemassa tarinoitamme. Vaalea samettinen iho ja pyöreät posket joilla oli aina häivähdys punaista hehkua.

Ihastuin häneen jo ensikerran kun hän sattumalta tuli kotiini. Se oli viatonta silloin, enkä ollut tavannut vielä sinua. Sinä tulit ensi kerran kotiini vasta muutama kuukausi myöhemmin. Emme tunteneet toisiamme, mutta hän päätti heti että olisimme ystäviä. Ja niin me olimmekin. Vaikka emme nähneet toisiamme kuin harvoin, ohimennen jalkakäytävällä tai sattumalta samassa baarissa, sattumalta samalla tanssilattialla, sattumalta saman kappaleen aikana.

Mutta kuinka voin kertoa tästä sinulle? Et kestäisi sitä. Olet aina ollut rikkonainen. Yritin korjata sinua pala kerrallaan, mutta taakka oli minulle liian suuri. Nyt rikkoisin sinut vielä pienempiin palasiin. Et sietäisi minua enää silmissäsi. En uskalla tulla kotiin, näkisit sen heti kasvoiltani. Osaat lukea kasvojani niin hyvin, en ole koskaan osannut huijata sinua. En voi tulla kotiin nyt.

Et ollut koskaan pitänyt hänestä. Et pidä kenestäkään jonka voit kuvitella uhaksi itsellesi. Vihaan itseäni, vihaan että olit oikeassa. Tämän yhden kerran et ollutkaan neuroottinen ja vainoharhainen, vaan olit oikeassa. Ja siitä hyvästä voisit sivaltaa minua pahimmilla sanoillasi kaksitoista kuukautta, ja olisin ansainnut joka sanan. En voi kertoa mitä tapahtui, et antaisi sitä koskaan anteeksi, enkä minä kestä ajatusta elämästä ilman sinua.

Minua oksettaa. Kuka minä oikein olen, kuka minusta on tullut? Olen tehnyt kaikkeni vuoksesi, kestänyt kaiken epävakauden jonka olet meille tuonut. Onko tämä tapani kostaa? Ei, ei, ei, se oli vain tyhmyyttä, täyttä ymmärtämystä vailla tehty teko johon en koskaan uskonut edes pystyväni. Oliko se sen arvoista? Ei, ei ollut.

Kaipasin kai hetken vapautta. Yksi ilta jolloin saisin tehdä niinkuin itse halusin. En totellutkaan sinua pelkästä pelosta että näyttäisit taas epävakautesi voiman. Hän hymyili minulle kauniisti, puhui kauniita sanoja jotka saivat minut punastumaan. Hänen kanssaan jokainen kerta kun olimme tavaneet, oli kuin vuosi jonka olisimme tunteneet. Uskottelin itselleni että osaisin käyttäytyä. Otin illan vapaaksi sinusta, nautin alkukesän yöstä, kunnes ymmärsin tuhonneeni kaiken minulle tärkeän. Yksi ilta jonka vietän itselleni, yksi yö ja pilaan kaiken mitä olen vaivalla rakentanut sinun kanssasi. Rikon sinut, rikon itseni, rikon kotimme, rikon meidät.

Hän pyysi luokseen ja minä lähdin. Hän katsoi minua syvälle silmiin ja minä katsoin häntä. Istuimme vastakkain tyhjän asunnon lattialla. Laitoin käteni hellästi hänen reidelleen, ja hän antoi katsellaan minulle luvan. Silloin en ajatellut sinua. En ajatellut sinua ennenkuin makasimme molemmat alasti kylmällä lattialla, hän oli nukahtanut ja minä olin tyhjä ja likainen.

Sinulta oli tullut kolme tekstiviestiä.
En voi tulla vielä kotiin. Minun täytyy ruoskia itseäni, pestä itseni puhtaaksi tästä petoksesta.
En voi koskaan kertoa sinulle mitä tein.

Heinäladon isäntä

- Maalaisromantiikkaa näissä lavatansseissa ainakin riittää.

- Pitäähän sitä romantiikkaa olla. Minäki laitoin seppeleen tyynyn alle, jos sitten näkisi unessa tulevan sulhonsa.

- Eikai noin nätti neito enää taikoja tarvitse, taitaa olla sulhoja jonoksi asti?

- Saattaahan niitä jokunen olla, mutta minä olenki valikoiva tyttö. Vaikka kyllä minä sinut juhannusheilakseni kelpuuttaisin. Ei ole Stadin poika ennen tainnutkaan heinäladossa yöpyä?

- Vai juhannusheilaksi. Katotaan nyt mitä ne unet sulle ensi yönä kertoo, voihan olla että musta tulee vielä sen heinäladon isäntä.