Hyvästit

Rappukäytävästä kantautui askelten ääniä. Ne sekoittuivat keskenään yhtenäiseksi kopinaksi, oli mahdotonta erottaa mitkä olivat menossa alaspäin, mitkä ylöspäin. Ulko-ovi kolahti kiinni ja taas käsi kurottui kahvaan.

Tyttö makasi kippurassa sohvalla selkä huoneeseen päin. Peitto oli vedetty korviin asti. Jos katsoi oikein tarkkaan, saattoi nähdä kyljen kohoilevan hengityksen mukana. Muuten hän oli täysin huomaamaton, kasvot kädellä suojattuna, tyynyyn painettuna. Kukaan ei huomioinut häntä, ei yrittänyt puhutella.

"Tuleeko tämä kanssa vai jääkö se tänne?" "Se tulee mukaan, mutta toi tuoli jää tänne." Välillä asunnossa pyörivät ihmiset puhuivat keskenään, mutta vain lyhyesti ja pidättyen. Valitsivat neutraaleja sanoja, välttivät liian tuttavallista kontaktia toisiinsa. Tunnelma oli pysähtynyt, asunto kuin vieras. Laatikot katosivat rappukäytävään, huonekalut jättivät asuntoon vaivaantuneita, alastomia kohtia.

"Noniin, nyt taitaa olla kaikki mukana?" miesääni kysyi hiljaa eteisessä. "Joo, eiköhän. Odottakaa alhaalla, tulen ihan kohta." Ovi kolahti kiinni ja tuli hiljaista. Peiton alla tyttö hengitti katkonaisesti. Hän aisti askeleet, kuinka joku laskeutui hänen viereensä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja yritti varovasti siirtää peittoa. He katsoivat toisiaan vetisin silmin.

"Oliko tämä nyt tässä?" sohvalla makaava tyttö kysyi. "En tiedä. En halua menettää sinua." toinen vastasi. "Miksi sitten teet näin, miksi et jää tänne? En ymmärrä!" Tyttö pyyhki kyynelnoroja naamaltaan ja tuijotti lattiaa. "En enää tiedä mitä haluan." toinen vastasi käsi yhä tytön olkapäällä. "Minun on nyt mentävä." Hän kumartui suutelemaan tytön otsaa, nousi hitaasti ylös ja käveli pois.