Maailmalla

Hiekka poltti jalkapohjia. Tuuli kieputti hiljalleen kiharoita otsalla.
Harmaat silmät katselivat kauas merelle, kaipasivat kotiin.

Riksa oli suunnitellut matkaansa pitkään. Se olisi hänelle eräänlainen aikuistumisriitti, siirtymä ujosta tytöstä itsenäiseksi ja pelottomaksi nuoreksi naiseksi. Nyt hän vihdoin seisoi maailman toisella laidalla, ei yksin vaan itsenäisenä. Hän oli vapaa tekemään mitä halusi, menemään mihin mieli teki ja jäämään aloilleen jos siltä tuntui. Silti hän ei tuntenut itseään vapaaksi. Viikot ennen lähtöä pitivät hänestä kiinni ja veivät mukanaan. Hänen edessään avautui valtameri, jonka pinnalla hänen ajatuksensa matkasivat kauas Puistokadulle.

Näytölle ilmaantui lause: "Luulen että olen ihastunut sinuun." Riksa luki lauseen monta kertaa uudestaan. Hän ei ollut osannut odottaa mitään tällaista, ei ollut antanut itselleen lupaa ajatella että niin voisi käydä. Nyt kaikki hänen piilottamansa lämpimät tunteet nousivat vatsanpohjasta ja levisivät kihelmöintinä aina sormenpäihin saakka. He olivat viettäneet yhdessä lähes jokaisen toukokuun päivän. Pyöräilleet pitkin kaupungin helteisiä katuja, jääneet sadekuuron saartamaksi, istuneet omenapuiden varjoissa ja nähneet päiväunia saman viltin sylissä. He olivat hakeutuneet toistensa seuraan, kuunnelleet oven kolahduksia ja askeleita rapuissa, odottaneet silmäyksiä toisistaan ikkunoista, toivoneet ovikellon soivan, rystysten koputtavan ovea. Ja niin tapahtui, joka päivä he etsivät toisensa.

Aurinko tuntui kuumalta Riksan iholla. Meri velloi rantahiekassa ja piirsi kuvioita joita ei ihmiskäsi pystyisi toistamaan. Hiekasta kaivautui pieni rapu joka kiirehti täyttämään tehtäväänsä. Ranta oli täynnä simpukan kuoria ja kivettyneitä meren aarteita, toinen toistaan kauniimpia. Riksa mietti voisiko sitä kaikkea kauneutta millään kirjoittaa muistiin tyhjille sivuille jotta mikään yksityiskohta ei koskaan unohtuisi. Pystyisikö hän koskaan kuvailemaan kaikkea niin elävästi kuin halusi. Riksa katsoi rantaviivaa molemmilla puolillaan. Se kaartui autiona monta kilometriä, vain muutama vene keinahteli aallokon mukana, kertoen kalastajien arjesta. Riksa riisui löysät shortsinsa ja väljän t-paidan, viikkasi ne kivimuurin päälle odottamaan ja kääntyi taas katsomaan aaltojen kisailua rannassa. "Kerron sinulle kaikista seikkailuistani maailman toisella laidalla kun palaan kotiin ja kutsut minut luoksesi iltateelle. Niin sinäkin Emmaseni saat kuvitella matkanneesi mukanani kaukana maailmalla." Riksa ajatteli ja otti ensimmäisen askeleen kohti aaltoja.

"Minäkin taidan olla ihastunut sinuun." Riksa kirjoitti näytölleen ja lähetti lauseen Emmalle alakertaan. Muutaman sekunnin kuluttua näytöllä oli taas uusi lause. "En halua että tämä pilaa tai muuttaa meidän välejä." Riksa oli ehtinyt jo hyväksyä tunteensa joiden olemassaolon hän viimein oli ymmärtänyt. Näin oli tarkoitus tapahtua, näin asioiden piti olla. Riksa sivuutti viimeisimmän lauseen, eihän näin kaunis asia voisi pilata mitään.

Märkään hiekkaan jäi matalia painaumia, kantapää, päkiät ja varpaat. Taas yksi aalto kurottautui pidemmälle kuin muut, huuhtoi jäljet näkymättömiin. Riksa mietti voisiko toisten jättämiä jälkiä huuhtoa elämästään näkymättömiin. Aalto liukui meren pinnalla kohti rantaa. Se keräsi voimiaan ja kasvatti massaansa. Aallon harja muuttui valkoiseksi, sekoitti vettä ja ilmaa keskenään. Vesimassa vyöryi ja pyöri kuin yrittäen karata itseltään. Riksa odotti veden painoa. Aallon harja ei ehtinyt edelle vaan jäi lopulta vyöryvän sinisen patsaan jalkoihin ja hävisi pyörteenä takaisin mereen. Sen voima paiskautui Riksan syliin ja heitti hänet takaisin rantahiekalle. Suussa maistui meriveden suola, maku jonka voisi kuvitella tulevan miljoonista kaloista, kotiloista ja kasveista jotka elivät tuossa valtavassa vedenalaisessa maailmassa.

Riksa kuuli unen läpi vaimean piipityksen, tunsi tyynyn alla tutun värinän. Pieni näyttö valaisi hämärää huonetta kun hän luki Emman lähettämää viestiä. "En oikein tiedä itsekään mitä haluan. Sinä olet lähdössä pois koko kesäksi enkä minä halua ikävöidä sinua. Syksyllä muutat pois enkä minä pysty siihen." Riksa ei ymmärtänyt miksi ihmiset aina pelkäsivät niin paljon. Ajattelivat ja analysoivat, miettivät tulevaisuuden skenaarioita kun pitäisi hypätä hetkeen ja tehdä mitä tunteet sanovat. Miten paljon voi menettää kun pelkää.

Lämmin merivesi lievitti Riksan kosketuksen kaipuuta. Se kietoi itsensä Riksan ympärille ja lohdutti koti-ikävästä haikeaa mieltä. Korvat täyttyivät vedellä ja kuulostelivat meren hiljaista hengitystä. Meri hengitti sisään, vetäytyi kauemmas rannasta, humisi. Meri hengitti ulos, vyöryi kohti rantaa, kohisi.

"Tajuatko että sun käytös loukkasi minua?" Riksa kysyi ja yritti peitellä vihaa ja suruaan. "Anteeksi jos loukkasin. Olihan se tökeröä mutta en ajatellut. Jos se yhtään lohduttaa niin mitään ei tapahtunut sen Jarkon kanssa" Emma vastasi ja katseli muualle. Riksa oli edellisenä yönä itkenyt yläkerrassa kunnes oli nukahtanut. Tätäkö Emma oli tarkoittanut välien pilaamisella ja muuttumisella? Riksasta tuntui kuin Emma haluaisi tahallaan loukata häntä, ajaa hänet pois ja uskotella itselleen ja muille ettei mitään muuta koskaan ollutkaan.

Viimein koitti päivä jota Riksa oli odottanut. Hän pääsisi pois Puistokadulta, saisi etäisyyttä Emmaan eikä joutuisi jokapäivä kohtaamaan häntä rapussa tai pihassa, viettämään iltoja saman pöydän ääressä, samalla sohvalla. Varomaan ettei katsoisi Emmaa silmiin liian pitkään, koskettaisi häntä ja unohtaisi kätensä siihen lepäämään. Emma saattoi hänet autolle, auttoi kantamaan reppua. "Yritän olla itkemättä" Emma sanoi ja halasi Riksaa tiukasti. "Minun tulee sinua ikävä." Riksa ei olisi halunnut päästää irti, hän olisi voinut jäädä siihen ja unohtaa maailman odottavan häntä. "Minunkin tulee ikävä sinua" hän sanoi ja hellitti vastahakoisesti otteensa, antoi kätensä hitaasti valua Emman käsivartta pitkin ja viimein luopua kosketuksesta.

Vesinorot valuivat kiharoiden latvoista pitkin rintaa ja selkää, kuuma hiekka tarttui varpaisiin ja jalkapöydille. Riksa istahti kivimuurin varjoisaan kohtaan ja kaivoi repustaan puhelimen. "Kävin meressä uimassa. Koko maailma on minulle avoinna mutta silti itken ja ikävöin tyttöä maailman toisella laidalla. Ihmeellinen on ihmismieli." Riksa etsi puhelimestaan Emman nimen ja lähetti viestin.