Nainen istui nojatuolissa mietteliäänä. Hän ei tiennyt mikä viikonpäivä oli, oliko aurinko vasta nousemassa vai laskemassa. Käytävältä kuului sekuntiviisarin loppumaton matka, vaimea tossujen narina. Välillä joku yskäisi, kello löi tasatunteja.
Hänen sormenpäänsä liikkuivat hitaasti villaisella peitteellä hänen sylissään. Se tuntui karhealta. Hän katseli vapisevia käsiään muttei enää tunnistanut niitä omakseen. Sormet olivat luisevat ja ohuet, kämmenselät ryppyiset. Isoiksi jääneet sormukset olivat pitsiliinan päällä yöpöydällä. Hän hipaisi poskeaan, siirsi hiussuortuvan otsaltaan.
Hänen ihonsa, hiuksensa, kasvonsa, kaikki tuntuivat vierailta, kuin kuuluisivat jollekin muulle.
Tuntui kuin vasta hetki sitten hän olisi letittänyt kurittomia, tummia kiharoitaan, ja peilistä häntä oli tarkkaillut kaksi jäänsinistä, säihkyvää silmää joista saattoi nähdä heijastuksena koko sielunsa. Iho oli vaalea ja siloinen, vain poskilla häivähdys punaa salaisista ajatuksista.
Mutta nyt silmien säihke oli himmentynyt, jäänsinisyys harmaantunut. Kurittomat kiharat olivat menettäneet kiiltonsa ja tuuheutensa, syvä tummuus vaalennut ja kiharat hipoivat enää niskaa ja kaulaa. Ihon siloisuus oli mennyttä, syvät uurteet kertoivat eletystä elämästä. Poskien hento puna oli yhä tallella, samoin salaiset ajatukset.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Hieno kuvaus vanhan naisen olemuksesta. Näin he varmasti myös ajattelevat. Tyylikkäästi kirjoitettu.
VastaaPoistaPidin erityisesti viimeisestä lauseesta.
Todella hienosti olet osannut kuvata vanhan naisen olemuksen. Ja varsin kauniisti. Pidin siitä miten vertasit naisen nykyistä elämää siihen, miltä hän oli ennen näyttänyt ja miltä hänestä oli silloin tuntunut.
VastaaPoistaTunnelmallinen ja lämminhenkinen teksti!
VastaaPoistaLukija pystyy hyvin samaistumaan vanhuksen olotilaan.
Pidin kovasti!
Tämä on lämmin ja koskettava teksti. Pidän kuvailustasi, saatoin nähdä tämän vanhan naisen mielessäni.
VastaaPoista